Koska Ylen Aamu-tv on joululomalla, katselin tänä aamuna sen sijasta MTV:tä. Vaikka kanavan koko konsepti on parissakymmenessä vuodessa muuttunut melkoisesti, aloin nostalgisoida aikoja, jolloin itse katselin aktiivisesti MTV:tä. Kotiimme tuli kaapelikanavat loppuvuodesta 1989 ja varhaiset muistoni MTV:stä sijoittuvat 1990-luvun alkuun. Tässä joitakin videoita, jotka ovat jääneet mieleen noilta ajoilta.
Vuoden 1990 yksi suurimpia hittejä oli irlantilaisen Sinéad O'Connorin Nothing Compares To U. Musiikkivideo on jäänyt mieleen erityisesti siksi, että lähes koko videon ajan näytetään pelkästään lähikuvaa O'Connorin kasvoista. Video sai MTV:n Video Music Awardseissa kolme palkintoa mm. paras video. Muistan kun moni sanoi, että Sinéad O'Connor on tosi kaunis, "vaikka sillä onkin lyhyet hiukset".
Massive Attackin Unfinished Sympathy vuodelta 1991 on biisi, jonka kuullessani tulee välittömästi mieleen yhdellä otolla kuvattu musiikkivideo, jossa laulaja Shara Nelson kävelee Los Angelesin kaduilla. Video oli aina pakko katsoa alusta loppuun.
Vuodesta 1992 on jostain syystä jäänyt mieleen TLC:n hitti Baby-Baby-Baby, joka on edelleen varsin toimiva pop-kappale. Kun videota katselee nyt 20 vuotta myöhemmin, niin ysärin värimaailma näyttää melko sympaattiselta. Lisa "Left Eye" Lopes (R.I.P.) oli mielestäni todella kaunis.
Aloin diggailla Aerosmithia vuonna 1993, jolloin yhtye breikkasi pitkälti Get A Grip -levynsä hittivideoiden ansiosta. Parhaiten näistä omaa aikakauttaan peilaa Amazing-video, jossa päähenkilö on ihastunut Aerosmithin aikaisemmissa videoissa (Cryin' ja Crazy) esiintyneeseen tyttöön (Alicia Silverstone) ja käyttäen "uusinta teknologiaa" tapaa tämän virtuaalitodellisuudessa. Vaikka nykypäivän valossa video on monilta osin melko korni, ennakoi se melko osuvasti Internet-aikakautta.
Vuoden 1994 musiikkivideoista yksi on ylitse muiden: Soundgardenin Black Hole Sun. Värimaailman ja apokalyptisen tunnelman ansiosta video jäi mieleen ensinäkemältä ja on edelleen yksi huikeimpia musiikkivideoita rock-musiikin historiassa.
Yksi ikimuistoinen musiikkivideo on Happy Days -teemalla tehty Weezerin Buddy Holly, joka sai vuoden 1995 Music Video Awardseissa peräti neljä palkintoa.
New Kids On The Block oli kiistämättä yksi 1990-luvun merkittävimpiä yhtyeitä. Tämän uraa uurtavan poikabändin läpimurto tapahtui vuonna 1990 pitkäsoitolla Step by Step. Yhtyeen jäsenet kertoivat albumin nimen merkitsevän sitä, kuinka he askel askeleelta tulevat musiikillisesti paremmiksi (Wikipedia).
Yksi merkittävä syy New Kids On The Blockin menestykselle oli varmasti se, että bändissä oli viisi hyvin erilaista persoonaa:
Jordan Knight oli New Kidsin itsevarma keulahahmo, joka lauloi useimmissa biiseissä soolo-osuudet.
Jonathan Knight oli yhtyeen ujo poika, Jordanin pelokas veli, joka kertoi nukkuvansa valot päällä.
Donnie Wahlberg oli bändin moottoripyöräilevä paha poika, jollaisista äidit varoittelevat tyttäriään.
Danny Wood oli sporttarihahmo (vrt. Mel C.), joka naisväen harmiksi verhosi treenatut lihaksensa löysiin vaatteisiin.
Joey McIntyre oli "se söpö poika" (vrt. myöhemmin Mark Owen ja Nick Carter) ja nuorimpien fanien suosikki.
Tietysti ratkaisevinta New Kids On The Blockin suosion kannalta oli se, että bändin jäsenet olivat paitsi loistavia laulajia, niin myös valovoimaisia esiintyjiä ja häkellyttävän hyviä tanssijoita.
Kun oli varattu lennot Seattleen (ks. matkaraportti), piti keksiä joku toinen paikka, missä viettää puolet kahden viikon reissusta, sillä kaksi viikkoa samassa paikassa on ainakin itselleni liikaa. Vaihtoehdot olivat käytännössä Portland sekä Vancouver. Päädyttiin vaimon kanssa jälkimmäiseen, koska oltiin luettu Vancouverista paljon hyvää (mm. valittu maailman parhaaksi paikaksi asua) ja kiehtoi myös käydä Kanadan puolella, vaikken muuten ole maasta ollenkaan kiinnostunut.
Rajamuodollisuudet kestivät tunnin, josta puolet meni siihen, kun rajavirkailijat selvittivät samassa bussissa olleen taiwanilaisnaisen tietoja. Käytännössä homma toimii niin, että matkustajat ottavat matkatavarat bussista, siirtyvät rajatarkastuspisteelle ja käyvät vuorollaan vastailemassa rajaviranomaisen kysymyksiin mm. minne menossa, kuinka pitkäksi aikaa, missä aikoo yöpyä, mitä tekee työkseen, mitä matkatavaroita on mukana.
Vancouveria voisi yleisesti luonnehtia, että melko rauhallisen ja rennon oloinen suurkaupunki. Liika hälinä ei häiritse oikeastaan missään ja puistoja on paljon, joista suurin Stanley Park. Downtownin pääkatu on Robson Street, jolta löytyy suurin osa erilaisista liikkeistä ja ravintoloista. Mielenkiintoista oli se, että keskellä Downtownin pilvenpiirtäjiä on rauhaisa omakotitaloalue. Toinen mihin kiinnitti huomiota, oli kodittomien määrä. Varsinkin parikymppisiä nuoria oli käsittämättömän paljon kadulla kerjäämässä, mikä tuntui todella pahalta.
Katukuvassa silmiinpistävää on se, että tummaihoisia ei ole juuri yhtään, mutta aasialaisperäisiä ihmisiä sitäkin enemmän. Vancouverin etninen monimuotoisuus näkyy mm. ravintolatarjonnan monipuolisuudessa: löytyy meksikolaista, japanilaista, kiinalaista, thaimaalaista, intialaista, kreikkalaista, italialaista, turkkilaista, libanonlaista, perulaista, mongolialaista jne. Aivan uniikki on Japadog, josta saa hod dogeja japanilaisella vivahteella. Vaikken ole japanilaisen ruuan ystävä enkä muuten vetäisi hodareita välipalaksi, niin oli pakko testata ja myöntää, että negimiso kalkkunanakilla tekee karmean gutaa.
Vancouverista löytyy tietysti myös Chinatown, joka on pienempi kuin New Yorkissa, mutta suurempi kuin esim. Bostonissa. Vancouverin vanhin kaupunginosa on Gastown, jonka pubitarjontaa kehuttiin monessa lähteessä, mutta johon tässä suhteessa petyin. Sen sijaan yöelämä Granville Streetillä vaikutti melko energiseltä, joskaan itseäni ei yökerhot ja kovaäänistä musiikkia luukuttavat klubit oikein enää vedä puoleensa. Sen sijaan päädyttiin yhteen irkkupubiin, jossa rohkaistuin ja tempaisin viidentoista vuoden tauon jälkeen viisi Guinnessia huiviin.
Vancouverissa on muutamia pienpanimoja (mm. Granville Island Brewing, Steamworks Brewing Company, Yaletown Brewing Company), joiden tuotteisiin en erityisemmin lämmennyt. Sen sijaan Kanadan myydyin olut Molson Canadian Lager on kenties parasta perusolutta, jota olen maistanut. Budweiserin tyylinen, mutta maukkaampi, raikas ja erittäin helposti juotava lager, jossa pehmeä jälkimaku. Toimi erinomaisesti esim. Lennox Pubissa syömäni buffalo chicken burgerin kanssa. Toinen erinomainen kanukkiolut oli Grasshopper Wheat Ale.
Halusin myös tsekata Vancouverissa jonkun rokkiklubin ja päädyttiin Media Club -nimiseen mestaan, jossa paikallinen orkesteri One Life Animal veti levynjulkkarikeikan. Erinomaisen loistava bändi (levy löytyy Spotifysta) ja energinen keikka, jonka aikana kumosin useamman Kokanee-oluen.
Ja jos tekee mieli rauhoittua luonnon äärellä, niin Vancouverissa siihen on mahdollisuus, sillä parinkymmenen minuutin automatkan päässä on luontopolku Capilano Suspension Bridge Park sekä 1300 metriä korkea Grouse Mountain. Vaikka biologian numeroni oli peruskoulussa ja lukiossa 6, niin kiinnitin huomiota, että havupuiden neulaset olivat varsin erilaisia kuin Suomen männyissä. Tämän lisäksi totesin, että Kanadan luonto pesee Suomen Lapin 6-0.
Miksi halusin Seattleen? Ensinnäkin minua oli pitkään kiehtonut Seattlen grunge-ilmiö. Muutama vuosi sitten näin tv:ssä matkailuohjelman, jossa kehuttiin Seattlen rock-skeneä ja keikkapaikkoja. Kun vielä näin Anthony Bourdainin jakson, jossa hän perehtyi mm. Seattlen pub-tarjontaan, tiesin, että tuonne haluan matkustaa. Matkan tarkoituksena oli siis kierrellä hämäriä rokkiklubeja ja räkäisiä kuppiloissa. Vaimo arvosti matkasuunnitelmiani.
Lensimme Seattleen Chicagon kautta. Lennot kestivät 9 + 5 tuntia ja sen lisäksi oli kärsittävä kymmenen tunnin aikaerosta, josta seurasi kolmen päivän v-mäinen jetlag. Lento lähti Helsinki-Vantaalta puoli kolmelta iltapäivällä ja perillä Seattlessa hotellilla oltiin puolen yön pintaan, kun jatkolento oli tietysti lähes kaksi tuntia myöhässä. Aika heviä shittiä. Käytiin pikaisesti oluella lähikuppilassa ja sitten nukkumaan.
Heti ekan päivän alkuun pakolliset turistinähtävyydet: Space Needle ja Pike Place Market. Lisäksi tsekattiin pienpanimopub Pike Brewing. Päivä oli tyypillinen Seattlessa: harmaa ja pilvinen. Tosin parin päivän päästä muuttui aurinkoiseksi ja helteiseksi. Seattleen kannattaa tosiaan matkustaa heinä-elokuussa, sillä muina aikoina kaupunki saattaa näyttäytyä melko ankeana.
Illalla suunnattiin Capitol Hillille ja tsekattiin toinen pienpanimopub Elysian Brewing, jonka yhtä ale-olutta olin jo ostanut kaupasta. Reissun ensimmäinen rokkiklubi oli Chop Suey -niminen mesta, jossa esiintyi joku brasilialainen indie-yhtye sekä paikallinen punk-bändi "Warning: Danger!". Jubailin ennen keikkaa ja keikan jälkeen bändin laulajan kanssa ja sain cd:n ja pari tarraa. Lupasin käydä liimaamassa toisen Tavastian vessaan. Paluumatkalla hotellille kävin syömässä iltapalaksi kosher-hodarin jonkun venäjän-juutalaisen muorin putiikissa.
Seuraavana aamuna suunnattiin taas Capitol Hillille ja käytiin vetämässä jäätelöt/pirtelöt Molly Moon's -nimisessä paikassa sekä bisset parissa "idyllisessä" pubissa. Mestoilla oli iltapäiväkaljalla asenteellisen näköistä jengiä. Missään en ole muuten nähnyt niin paljon tatuoituja ihmisiä kuin Seattlessa. Illalla oli vuorossa toinen rokkimesta: El Corazon. Alkuperäinen esiintyjä El Pasosta oli perunnut ja lauteille nousi sen sijaan pari paikallista bändiä. Jetlag painoi eikä oikein jaksanut innostua. Paluumatkalla hotellille ostin kaupasta pari alaskalaista olutta.
Seuraavana päivänä oli vuorossa Ballardin kaupunginosa. Käytiin syömässä meksikolaisessa ja sen jälkeen pistäydyttiin parissa pienpanimopubissa: Hale's Ales Brewery sekä Maritime Pasific Brewing Co. Sitten hotellille elbaamaan ja illalla takaisin Ballardiin. Pienessä pubissa tutustuin heeboon nimeltään Oyster Bill, joka kertoi käyneensä kaikissa muissa Yhdysvaltain osavaltioissa paitsi Hawaijilla ja Pohjois-Carolinassa. Siitä jatkettiin Sunset Tavern -nimiselle rokkiklubille tsekkaamaan seattlelainen metallibändi Skelator, jota olin ennen reissua kuunnellut spotifyssa. (Tsekkaa Agents of power!) Keikan jälkeen jubailin bändin laulajan kanssa ja ostin Skelatorin paidan.
Seuraavana päivänä suuntana ID a.k.a. International District eli Seattlen Chinatown, jossa oli jonkinlaiset karnevaalit meneillään. Käytiin syömässä thai-ravintolassa ja jubailin Seattlen pormestariehdokkaan kanssa, jolla yllättäen oli sukulaisia Vaasassa. Paluumatkalla hotellille pistäydyttiin pubissa, jossa kuultiin paikalliselta pariskunnalta, että kaupungissa oli samana päivänä Sub Pop -levy-yhtiön 25-vuotisjuhlafestivaalit. Kyseinen lafka sainasi 1980-luvun lopulla bändejä kuten Nirvana ja Soundgarden ja on koko Seattlen grunge-skenen takana. Kun selvisi, että festareilla esiintyy legendaarinen Mudhoney, tuli kiire. Nopeasti hotellille, suihku, pari budweiseria huiviin ja bussilla kohti Georgetownia.
Mudhoneyn keikan jälkeen juotiin paikallisessa pubissa tölkkioluet ja palattiin hotellille valmistautumaan iltaan. Suunnattiin jälleen "huudeille" eli Capitol Hillille ja eksyttiin Comet Tavern -nimiseen rähjäiseen klubiin kuuntelemaan tiukkaa funk-orkesteria nimeltään Down North. Vaimonhakkaajapaitaan pukeutunut paikallinen hevari tuli kommentoimaan: "Nice shirt dude!"
Seuraavana aamuna Ballardiin, missä oli meneillään jotkut kalafestivaalit. Kuunneltiin pari biisiä paikallista orkesteria Massy Ferguson, jonka jälkeen suunnattiin Seattlen eläintarhaan. Tuli käveltyä aika paljon, kun bussipysäkkejä ei sattunut matkan varrelle. Muuten kyllä on sanottava, että julkinen toimii Seattlessa kätevästi. Käytiin syömässä hotellin lähellä olevassa meksikolaisessa ja annoskoot olivat "Man vs. Food" -kalibeeria. Omnomnom!... Illalla käytiin kääntymässä pubissa hotellin lähellä ja seuraavana aamuna bussilla kohti Kanadaa ja Vancouveria (lue matkaraportti).
Karppaus.info-sivuston keskustelufoorumilla on ollut viime päivinä kiukkuisia kommentteja, kun THL julkaisi yhteispohjoismaiset ravitsemussuositukset, jotka eivät ole karppaajien elämänkatsomuksen mukaisia. Viime perjantaina pidettiin Säätytalolla asiasta tiedotustilaisuus, jossa näillä kriittisillä kirjoittelijoilla olisi ollut mahdollisuus haastaa ravitsemuksen asiantuntijoita, joita he kovin sanankääntein haukkuvat keskustelupalstoilla. Mainitsin asiasta karppaus-foorumilla ja ilmeisesti viestini niin sanotusti osui ja upposi, sillä sain palstalle pysyvän kirjoituskiellon. Perusteluiksi ilmoitettiin "...", eikä palstan ylläpito vastannut tiedusteluuni koskien kirjoituskiellon syytä.
Viime aikoina on taas keskusteltu kovin siitä, pitäisikö pakkoruotsista päästä eroon. Itse pidän pakkoruotsia jokseenkin turhana ja esitän tässä omat perusteeni.
Pakkoruotsia perustellaan usein sillä, että koskaan ei tiedä, josko ruotsin kieltä tarvitsee tulevaisuudessa esimerkiksi työelämässä. Ei tarvitse, suomella ja englannilla pärjää. Mielestäni ruotsin opetustunnit voisi vaihtaa vaikkapa liikuntaan, sillä ainakin sitä tämän päivän nuoret todellisuudessa tarvitsisivat lisää.
Perustuslakimme sanoo, että Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi. Suomen kielilain mukaan kaksikielisissä viranomaisissa ja kaikissa valtion viranomaisissa saa käyttää molempia kieliä. Ollessani vuonna 2006 työministeriön uusien työntekijöiden perehdytyspäivässä kansliapäällikkö Markku Wallin totesi ohimennen, että talon reilusta kolmestasadasta työntekijästä ehkä vajaa parikymmentä pystyisi oikeasti hoitamaan työasioita ruotsiksi. Tämä on helppo uskoa, sillä yliopiston pakollinen virkamiesruotsin kurssi on pelkkä vitsi eikä valtionhallinnossa ole kielikokeita.
Ruotsin opetus ei aja asiaansa. Yläasteella ja lukiossa opittu ruotsin taito unohtuu nopeasti, kun kielitaitoa ei hyödynnetä, sillä ruotsia ei yksinkertaisesti tarvita missään. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta suomenruotsalaiset käyttävät suomenkielisten kanssa asioidessaan suomea ja Ruotsissa pärjää helposti englannilla. Toisaalta jostain Kainuusta tai Pohjois-Savosta ei hirveän usein lähdetä ruotsinlaivalle.
Ollessani opiskeluaikana opettajan sijaisena vanhalla yläasteellani kerroin entiselle ruotsin opettajalleni, että opin oikeasti puhumaan ruotsia vasta, kun olin kahtena kesänä Ruotsissa töissä. Kyseinen opettaja totesi, että ei kieliä opitakaan koulussa puhumaan.
Arvioin että osaan ruotsia yhtä hyvin kuin italiaa. Ero on siinä, että italiaa aloin opiskella vasta yliopistossa reilu puoli vuotta ennen kuin lähdin opiskelijavaihtoon Milanoon. Väitänkin että jos joku jatko-opintojensa aikana tajuaa, että tulee tarvitsemaan työelämässä ruotsia, niin hän kyllä motivoituneena ja halutessaan oppii sen, vaikkei olisi ruotsia yläasteella ja lukiossa opiskellutkaan.
Loppuun vielä totean, että itse käytän työssäni myös ruotsia.
Tässä tulee pientä arviota NHL 14:stä hakattuani peliä muutaman päivän. Keskityn arviossani pelillisiin asioihin ja omiin tuntemuksiin. Koska en ole pelannut kahta edellistä änäriä (NHL 12 & 13), en ole aivan varma, mitkä uudistukset ovat olleet jo pelin aikaisemmissa versioissa NHL 11:n jälkeen.
Heti alkuun voinee todeta, että NHL 14 on entistä realistisempi jääkiekkopeli. Taklaustilanteissa laidat heiluvat ja pelaajilta lentelee kypärät pois päästä. Erona aiempaan NHL 14:ssa ei tarvitse painaa oikeaa tattia saadakseen kontaktia pelaajaan osuessa, vaan riittää, kun luistelee päin. Nämä pelaajien törmäilyt tuovat uudenlaista fyysisyyttä peliin. Kuitenkin puolustamisessa taklaamista olennaisempaa on kiekon pois pelaaminen vastustajan mailasta ja laukausten blokkaaminen. Kiekonkäsittelyssä on ilmeisesti uusia mahdollisuuksia kikkailla, mutta niihin en ole vielä perehtynyt syvällisesti, joskin yhdessä pelissä onnistuin 1 vs. 1 -tilanteessa viemään Crosbyllä vastustajan pakin kebab-kioskille ja perään maalivahdin Starbucksille.
Eniten uudistuksia on tappeluissa, joissa on erilaisia vaihtoehtoja sitoa ja mätkiä vastustajaa. On myös piristävää, kun muut pelaajat jäävät ympärille seuraamaan ja kannustamaan. Jos laittaa tappelujen yleisyyden suurimmalle asetukselle, niitä tulee helposti 4-5 per ottelu, mikä alkuintoilun jälkeen on jopa hieman raivostuttavaa. Piristävä uudistus on se, että jos sikailee tai taklaa rumasti vastustajan tähtipelaajia, joutuu teosta "tilille". Tappelulta ei myöskään voi aina välttyä, jos erehtyy ampumaan kohti vastustajan maalivahtia tuomarin vihellettyä pelin poikki tai ajaa rumasti vastustajan maalivahtia päin.
Pelissä on erilaisia perusasetuksia kuten "simulaatio" ja "hard core simulaatio", joiden eroa en ole vielä havainnut. Kuitenkin "kovat kontaktit" -asetuksella peli on nopeampaa ja fyysisempää, muttei niin realistista. Pelaajan asento ja ominaisuudet vaikuttavat aiempaa enemmän liikkumiseen. Nopeat käännökset tuntuvat ainakin NHL 11:n jälkeen kankeilta ja paikoin hitailta, minkä vuoksi on helppo pelata itsensä pihalle puolustuspäässä. Toisaalta välillä tuntuu, että rannevedot b-pisteen kaarelta löytävät liiankin helposti tiensä ylämummoon.
Peliälyssä on edelleen parantamisen varaa, sillä esimerkiksi laidalta etenevässä hyökkäyksessä toinen laitahyökkääjä ei ymmärrä luistella toiseen kulmaan vastaanottamaan mahdollista ränniin lauottua kiekkoa, vaan ajaa itsepintaisesti maalille. Samaten kun vastustaja lyö kiekon ristikulmaan, jos ei pääse helposti sinisen yli, niin omista puolustajista toinen ei aina älyä mennä maalin taakse vastaanottamaan kulmasta kiekkoa hakevan puolustajan syöttöä. Ainakin itselläni vastustaja saa tämän vuoksi liian helposti karvattua kiekon syvällä hyökkäysalueellaan. Myös pelaajien epätarkkuus on ajoittain raivostuttavaa varsinkin, kun kiekko pomppivat aivan eri tavalla etenkin kulmissa.
Jääkiekon SM-liiga käynnistyi eilen ja Rauman Lukko pelaa ensimmäisen ottelunsa tänään. Arvioin joukkueen mahdollisuudet kaudella 2013–2014.
Tärkeimmistä pelaajistä lähti maalivahti Petri Vehanen sekä viime kevään pudotuspelien piste- ja maalipörssin voittaja Justin Azevedo. Viime kaudella flopannut Kimmo Koskenkorva löysi uuden osoitteen Pelicansista ja ranskalainen Charles Bertrand siirtyi TPS:n riveihin. Valmentajana jatkaa menestynyt Risto Dufva, joka teki kauden kynnyksellä kevääseen 2016 ulottuvan sopimuksen.
Viime kauden Lukko aloitti kuudella peräkkäisellä tappiolla, minkä jälkeen kausi oli paitsi ailahteleva myös värikäs päättyen lopulta neljänteen sijaan. Alkavaan kauteen pitäisi saada hyvä startti, kun vastaan asettuu hallitseva Suomen mestari Ässät sekä Jokerit. Joukkueessa on niin paljon kokeneita pelimiehiä, että pahempia notkahduksia ei pitäisi kauden aikana tulla.
MAALIVAHDIT:
Vehasen tilalle hankittu Ryan Zapolski on kirjoittamaton kortti. ECHL:n meriiteille on vaikea antaa painoarvoa ja harjoituspeleissä mies pelasi ailahtelevasti. A-junnuikäisellä Oskari Setäsellä on näytön paikka.
PUOLUSTUS:
Petteri Nummelin on takalinjojen liideri, joka tuo koko viisikon kiekolliseen peliin rutkasti osaamista. Nuori Roni Viirlas ottaa oppia vierellä ja saa pelata ensimmäisen täyden kautensa. Matt Generous sekä nuori ja kiekollisena taitava Jesse Virtanen ovat loukkaantumisten vuoksi sivussa muutaman viikon kauden alusta. Harri Tikkanen, kapteeni Otto Honkaheimo ja Kärpistä tullut kokenut Ilkka Mikkola ovat kapean puolustuksen runkomiehiä.
HYÖKKÄYS:
Hyökkäysosasto on viime kautta leveämpi. Uudet hankinnat Ville Vahalahti ja Aki Uusikartano tuovat joukkueeseen paitsi taitoa myös kokemusta. Raumalle palannut Toni Koivisto on Liigan nopeimpia luistelijoita. Mielenkiintoisin nimi on vasta 16-vuotias Aleksi Saarela, joka oli harjoituspeleissä Lukon paras maalintekijä. Lauri Tukonen on saanut ensimmäistä kertaa moneen vuoteen harjoitella kunnolla koko kesän ja saattaa pelata huippukauden. Teemu Nurmella on jälleen mahdollisuudet 15-20 maalin kauteen. Ykkössentteriksi hankittu Steven Zalewski loukkaantui ja palannee kokoonpanoon viimeistään joulutauon jälkeen. Zalewskin tuuraajaksi hankittu Jamie Arniel on täysi kysymysmerkki.
VEIKKAUS:
Jos maalivahtipeli ei petä ja viime kauden kaltaiselta loukkaantumissumalta vältytään, Lukko taistelee kotiedusta pudotuspeleissä.
Kentälliset avausottelussa Ässät–Lukko: Lauri Tukonen – Jamie Arniel – Toni Koivisto, Petteri Nummelin – Roni Viirlas Ville Vahalahti – Aki Uusikartano – Aleksi Saarela, Ilkka Mikkola – Harri Tikkanen Janne Keränen – Juhani Jasu – Jerry Ahtola, Otto Honkaheimo – Juho Tommila Olli Sipiläinen – Filip Riska – Erik Riska Ryan Zapolski
Olen jo pidemmän aikaa lukenut Mattiesko Hytösen kolumneja Iltalehdestä. Olen aina ihmetellyt, että miksi jotkut suhtautuvat niin negatiivisesti Hytöseen. Häntä pidetään narsistina, pullistelijana jne. Kaikki eivät vain ymmärrä, mistä Hytösen kirjoittelussa on kyse: taitavasta implisiittisestä itseironiasta.
Kolumnisti Mattiesko Hytönen on roolihahmo, ei todellinen ihminen. Hytösen kirjoittelu on tarkoituksenmukaisesti provosoivaa: hän puhuu "tyttöystävästä" kirjoittaessaan naisystävästään Heidi Strömmeristä, hän kutsuu kuohuviiniä "shamppanjaksi". Hän kuorruttaa säkenöivin ilmauksin kertomukset eläkeläisristeilyistä Karibialla ja tekee itsestään tarkoituksella helpon maalitaulun ivallisille kommenteille.
Kolumnien parasta antia on kuitenkin se, kun 169 cm pitkä ja 63 kiloa painava Hytönen toistuvasti antaa ymmärtää olevansa omasta mielestään atleettinen. Hytönen kirjoitti taannoin: "Kun tyttöystäväni kesäisin shoppailee Rooman Via del Corsolla, lyhythihaisen paitani käärityt hihat kertovat muille, että minä olen tyttöystäväni bodyguard. Pidän siitä." Aiemmin Hytönen oli kertonut, kuinka joku maahanmuuttaja oli ryöstänyt hänet ja hänen naisystävänsä Roomassa.
Jo jonkin aikaa on Mattiesko Hytösen kolumneja kommentoinut salaperäinen nimimerkki J. Heikel, joka tuntuu tietävän epäilyttävän tarkasti Hytösen liikkeistä ja menneisyydestä. Vasta hiljattain oivalsin, että kyseessä lienee Hytösen alter ego. Nimimerkki Heikelin vastaukset Hytöselle ovat tätä nykyä jopa parempaa antia kuin itse kolumnit. Hytönen osaa taitavasti hyödyntää sosiaalisen median vastavuoroisuutta.
Sauli Säilä & Soturit teki kymmenvuotisjuhlakeikan Kruustock-festivaaleilla lauantaina. Lähes kahdeksan vuotta keikkataukoa pitäneet Soturit esittivät neljäntoista kappaleen setin ja tämän päälle encorena kolme kappaletta. Keikalla kuvattu videomateriaali on asetettu salaiseksi seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Kuten kaikki blogini lukijat ovat varmasti huomanneet, en ole viime aikoina hirveästi bloggaillut. Ei ole yksinkertaisesti ollut mitään kirjoitettavaa, mutta kesä on mennyt mukavasti. Kesäkuussa käytiin kaverin kanssa ruotsinlaivalla äänittämässä biisejä. Juhannusta vietin kaverin mökillä, minkä jälkeen oli samaisen kaverin polttarit ja häät, joissa olin bestmanina. Ennen häitä käytiin hakemassa juomat Tallinnasta.
Heinäkuussa olen lomaillut ja kävin parin viikon matkalla Seattlessa ja Vancouverissa. Ehkä kirjoitan reissusta jossain vaiheessa, kun vain jaksan. Viime viikonloppuna olin tuomaroimassa lentopalloturnauksessa, jossa oli myös pari venäläistä ja yksi virolainen joukkue. Tulevana viikonloppuna olen menossa taas häihin ja parin viikon päästä on pienet maalaisfestarit, joissa soitan kahdessa bändissä. Parina kesäviikonloppuna joudun jopa olemaan töissä, mutta ei haittaa, koska on niin mukavia hommia.
Muistin juuri, että eilen tuli kuluneeksi tasan 25 vuotta Hillel Slovakin kuolemasta. Slovak tuli tunnetuksi Red Hot Chili Peppersin alkuperäisenä kitaristina.
Hillel Slovak syntyi Haifassa, Israelissa 13. huhtikuuta 1962. Hän muutti Kaliforniaan 5-vuotiaana ja alkoi high schoolissa soittaa kitaraa. Samoihin aikoihin hän tutustui Anthony Kiedisiin ja Michael "Flea" Balzaryyn, joista tuli hänen hyviä ystäviä. Ystävykset perustivat yhdessä rumpali Jack Ironsin kanssa bändin, josta sittemmin tuli Red Hot Chili Peppers. Slovak ja Irons kuitenkin jättivät yhtyeen keskittyäkseen toiseen bändiinsä What Is This?. Slovak liittyi takaisin Peppersin debyyttialbumin jälkeen ja oli mukana levyttämässä albumeja Freaky Styley (1985) ja Uplift Mofo Party Plan (1987). Slovak kuoli heroiinin yliannostukseen pian palattuaan vuoden 1988 Euroopan kiertueelta. Esiintyminen Provinssirockissa '88 jäi hänen viimeisekseen.
Kesän kunniaksi ajattelin hieman muistella festareita, joilla olen käynyt.
Ruisrock 1994: Aerosmith oli Ruisrockin pääesiintyjänä ja olihan se nähtävä. Muita esiintyjiä en muista, mutta joku ulkomaan bändi esiintyi espanjaksi. En ollut vielä täyttänyt viittätoista ja oltiin kahden kaverin kanssa liikenteessä, eväinä kokista ja voileipäkeksejä. Taisi olla ilmeisen lämmin, sillä toinen kavereistani pyöryi ilmeisesti kuumuudesta ja nestehukasta johtuen.
Ruisrock 1995: Isän kanssa kuuntelemassa Bon Jovia. Ruisrock oli loppuunmyyty, oli kuuma ja jengiä piukassa. Bon Jovia lämmitteli Springsteenin bändistä tuttu "Little Steven" van Zant.
DBTL 1999: Down By The Laiturin festarialue oli vielä Samppalinnanmäellä ja lähdettiin kuuntelemaan parin kaverin kanssa Don Huonoja, jonka lisäksi tsekattiin pienellä lavalla myöhemmin syksyllä breikannut Zen Café.
Provinssirock 1999: Alun perin piti mennä isän kanssa järkkäreiksi, mutta jostain syystä homma kusi ja päätettiinkin lähteä Provinssiin muuten vain. Yövyttiin faijan pakussa leirintäalueella aivan Sorsanpesän vieressä. Ensimmäinen kesä täysikäisen ja meininki sen mukainen. Provinssi '99 on edelleen muistoissani The Festarit. Esiintyjinä oli mm. Manic Street Preachers, Blur, Skunk Anansie, The Cardigans. Sää oli kesäinen ja varsinkin Ultra Bran aurinkoisesta keikasta jäänyt nostalginen fiilis. Näin myös ensimmäisen kerran YUP:n livenä. Maija Vilkkumaa ei ollut vielä breikannut ja veti tiukan keikan teltassa (seuraavana vuonna päälavalla). Eniten fiilistelin Don Huonojen legendaarista keikkaa, jonka päätteeksi Kie von Hertzen heitti kitaran roudarin päähän.
Ankkarock 1999: Keksittiin muistaakseni edellispäivänä, että lähdetään tsekkaamaan Ankkarockin sunnuntainen setti. Festari oli ensimmäistä kertaa maksullinen. Don Huonojen keikasta jäänyt mieleen se, kuinka Kalle Ahola sekoili toistuvasti sanoissa. Diggailin myös mm. YUP:tä, Rasmusta ja Lemonatoria. Olin valitettavasti kuskina.
Probably '99: Pieni festari Tukholmassa meritieteellisen museon alueella. Pääesiintyjänä oli kaksi kuukautta aiemmin Californication-levynsä julkaissut Red Hot Chili Peppers, jonka vuoksi Tukholmaan tuli kaverin kanssa lähdettyä. Lisäksi tsekattiin Silverchair, Bob Hund sekä joku skeittishow.
Provinssirock 2000: Muistaakseni melko viileä sää, yöllä jopa pakkasta. Egotrippi veti huikean keikan teltassa kuin myös Ultra Bra saarilavalla. Eläkeläisten telttakeikka oli riehakas. Bloodhound Gang oli Provinssissa edellisvuoden tapaan, mutta enpä paljoa lämmennyt bändille. Rage Against the Machine sunnuntain viimeisenä esiintyjänä oli tiukka, joskin sunnuntai-iltana alkoi festariväsymys painaa.
Ankkarock 2000: Käytiin Ankkarockissa taas sunnuntaina, olin edellisenä päivänä soittamassa häissä, mistä oli tarttunut mukaan muutama litra vahvaa, vihreää boolia. Esiintyjistä ei tarkkoja mielikuvia, ainakin Kent sekä Euroviisuissa kolmanneksi sijoittunut latvialainen Brainstorm. Oli muistaakseni lämmin.
Provinssirock 2001: Festareita edeltävänä päivänä oli yliopiston pääsykoe, minkä jälkeen olikin mukava jatkaa kolmen kaverin kanssa Seinäjoelle. Näin toistamiseen Manicsit Provinssissa ja Ultra Bran kolmatta kertaa putkeen. Tuli diggailtua myös mm. Limp Bizkitiä ja Offspringiä. Weezerin taisin missata, joskin muistaisin olleen bajamaja-jonossa, kun taustalla soi Buddy Holly. Sunnuntain kuumuudessa näin ensimmäistä kertaa livenä loistavan ruotsalaisbändin nimeltään The Soundtrack Of Our Lives.
RMJ 2001: Päätettiin muistaakseni edellispäivänä lähteä Raumanmerelle, kun ei muitakaan juhannussuunnitelmia keksitty. Lainasin raumalaiselta kaverilta Steffan Effenbergin pelipaidan, josta sain kuulla vittuilua. Bändeistä näin ainakin YUP:n sekä Ultra Bran, joka keikkaili viimeistä kesää. Lisäksi olin Egotripin keikalla jollain klubilla Rauman keskustassa. Lisäksi muistan, että minua pisti ampiainen.
RMJ 2002: Osallistuin Raumanmerelle perjantaina, mistä jatkettiin juhannuspäiväksi mökille. Kesken festarien lähdin jonnekin baariin katsomaan screeniltä MM-jalkapallomatsia Saksa-USA. Muistan että juhannuksen sääennuste vaihteli koko viikon ja lopulta RMJ '02 alkoi sateisissa merkeissä kunnes illalla aurinko tuli esiin pilvien takaan, olisikohan ollut Zen Cafén keikan aikana.
Ruisrock 2002: Oltuani lauantaina soittokeikalla kävin tsekkaamassa Ruissin sunnuntain annin. Muistan kuinka alkupäivästä satoi vettä, kun join kotonani Turun keskustassa pohjiksi faijan Ranskasta tuomaa Kronenbourg-olutta. Bändeistä ei tarkkoja muistikuvia paitsi että Andy McCoylla oli jalka paketissa ja herra joutui siksi soittamaan tuolilla istuen.
RMJ 2003: Uudestakaupungista mökiltä jatkettiin juhannuksen viettoa lauantaina Raumalla. Ei selkeitä muistikuvia tai sitten menee sekaisin aiempien kertojen kanssa. YUP esiintyi RMJ:ssä lauantaina, joten olin varmaankin kuuntelemassa bändiä. Yön nukuin kaverin auton takapenkillä.
Ruisrock 2003: Olin edellispäivänä soittamassa häissä, joista jatkoin su-aamuna Ruisrockiin. Myöhästyin Egotripin keikalta, mutta Manicsit näin jo kolmannen kerran livenä. Muistan kuinka tanner tömisi ja tärähteli ihmisten pomppiessa. Sää oli aurinkoinen ja lämmin.
Provinssirock 2004: Oltiin faijan ja veljen kanssa järkkäreinä, työvuorot pe 16-24, la 8-16. Oli hupaisaa opastaa festarikansaa ja häätää kuseksivia teinejä Törnävän kartanon alueelta pois. Pelastettiin myös yksi paniikissa ollut rusakko. Sunnuntaina oltiin kokonaan vapaalla ja päästiin kuuntelemaan David Bowieta. Muistan kuinka vuoroin paistoi aurinko ja satoi vettä. Perjantaina ja lauantaina livahdettiin veljen kanssa vartiopaikoiltamme pois väijymään Tehosekoitinta ja Egotrippiä.
Ruisrock 2005: Olin kesän Ruotsissa töissä, mutta Ruisrock-viikonlopuksi sain järkättyä la-ma vapaiksi. Lähdettiin islantilaisen kämppäkaverin kanssa laivalla Turkuun ja festareille. Oli aivan mielettömän kuuma ja jengi (itseni mukaan lukien) pulikoi meressä. TSOOL veti loistavan keikan, YUP oli eturivistä seurattuna juuri niin kova kuin yleensä.
Ruisrock 2006: Bändeistä ei ole jäänyt juuri mitään mieleen tai muistot menevät sekaisin muiden Ruisrockien kanssa. The Cardigans tuli varmaan nähtyä ties kuinkamonennen kerran, samaten YUP. Jalkapallon MM-finaalia tuli katsottua olutteltassa screeniltä. Aurinkoista oli.
Ruisrock 2007: Olin saanut valmistujaislahjaksi kolmen päivän lipun. Perjantaina näin ensimmäistä kertaa livenä Disco Ensemblen, mitä olinkin odotellut. Billy Talent oli melko energinen, The Arkin jätkät jaksoivat vieläkin mussuttaa Euroviisuista. Sää oli muuten nätti paitsi sunnuntaina, jolloin satoi kunnolla ja meininki muistutti paikoin Woodstockin mutaorgioita.
Provinssirock 2008: Olin jo kyllästynyt festarielämään, mutta Foo Fighters oli nähtävä. Tultiin mestoille jo to-iltana saadaksemme hyvät paikat leirintäalueella. Kävin kuuntelemassa varmaan pariakymmentä bändiä ainakin muutaman biisin verran: Foo Fighters, Linkin Park, Serj Tankian, Billy Talent, Coheed and Cambria, von Hertzen Brothers, Disco Ensemble, YUP, Stella, Absoluuttinen Nollapiste... Sunnuntai-iltana vannoin, etten lähde enää koskaan festareille.
Pori Jazz 2010: Päätin päivää ennen lähteä kavereiden kanssa kuuntelemaan Totoa, kun kerran kuljetus oli järjestetty ja sääkin oli aurinkoinen. Nätti päivä ja mukava reissu.
Wanaja Festival 2011: Lähdin Hämeenlinnaan vain ja ainostaan katsomaan The Darknessia. Lisäksi tuli tsekattua Therapy? sekä Klamydia, hehehe. Ystävällinen järjestysmies antoi ilmaiseksi korvatulpat, kun olin unohtanut omani kotiin.
Kävin pari viikkoa sitten Brysselissä ja ajattelin kertoa reissusta muutamalla sanalla. Ihan ensiksi on todettava, että Bryssel on juuri niin harmaa kaupunki kuin miltä kuvissa näyttää. Kuitenkin kauniit rakennukset ja puistot miellyttävät silmää ja Bryssel on erinomainen kohde pidennetylle viikonloppureissulle, vaikkei siellä olekaan paljoa nähtävyyksiä (lähinnä Manneken Pis ja Grand Place). Toisaalta hyvä puoli on se, että Brysselissä voi helposti keskittyä lähinnä kaupungin tunnelmasta nauttimiseen.
Tarinan mukaan ranskalaiset perunat keksittiin Belgiassa ja niitä myydään siellä täällä. Nämä "maailman parhaat ranskalaiset" (frites) ovat mielestäni yliarvostettuja ja niiden sijaan kannattaa maistella belgialaisia vohveleita, joita myydään pienissä kojuissa siellä täällä. Vohvelin tuoksu on itse asiassa eräs omaleimainen piirre Brysselin keskustassa. Belgialainen suklaa on aivan oma käsitteensä ja varmaan suosituin matkatuliainen Brysselistä (vein itsekin työkavereille rasian Pierre Marcolinin suklaakonvehteja).
Jos pitäisi lyhyesti mainostaa Brysseliä kaupunkikohteena jollekin, niin sanoisin, että Pariisin tunnelma, mutta ihmiset osaavat hyvin englantia ja pubeja (estaminet) on paljon. Oluen suhteen Belgia on aivan omaa luokkaansa koko maailmassa, sillä missään ei valmisteta niin monia eri oluttyyppejä kuin Belgiassa (lambic, gueuze, kriek...). Itse laskin, että maistelin neljän päivän aikana liki kahtakymmentä eri belgialaista olutta. Oma henkilökohtainen suosikkini oli À la mort subite -nimisen sata vuotta vanhan kahvilan nimikkolambic. Sen sijaan pubeista suosikkini oli vuonna 1843 avattu La fleur en papier doré.
Jokaisen oluen ystävän kannattaa Brysselissä käydä Delirium Café -nimisessä kahvila-kapakassa, jossa on listalla 2500 eri olutta (myös Lapin Kultaa). Kaikkia ei ole aina tarjolla, esimerkiksi kenialaista Tusker-olutta ja jotain tansanialaista lageria ei löytynyt varastosta, kun niitä kyselin. Paikka kuitenkin lupaa, että saatavilla on aina vähintään 2000 eri olutmerkkiä. Delirium Café pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan kymmenisen vuotta sitten, kun laskujen mukaan myynnissä oli 2004 eri olutmerkkiä. Itse testasin mongolialaista, namibialaista ja kolumbialaista olutta.
Mitä äijä? Tajusin just, että tänään alkaa lätkän MM-kisat, joten et varmaan ehdi lukea tätä, mut kirjoitanpa kuitenkin. En ole oikein ehtinyt sisäistää, että taas on kotikisat. Kuljen päivittäin töihin Pasilan kautta, mutta kisaturisteja ei ole liiemmin näkynyt. Täytyy katsoa, mikä on meininki nyt, kun lähden 5 minuutin päästä töistä.
Katselin vähän tota teidän otteluohjelmaa. Siinä onkin heti kärkeen kova paikka, nimittäin Saksa on ollut viime vuosina Suomelle tiukka vastus ja voittanut "isoja" jääkiekkomaita (Venäjän 2011, USA:n 2010). Sitä paitsi Saksa on paska maa, kuten Seppo Räty jo muinoin totesi. Aikanaan kun olin vaihdossa Italiassa, huomasin että saksalaiset tytöt eivät olleet mitään kauneimpia.
Ranska, Itävalta ja Latvia teidän pitäisi kyllä voittaa helposti, vaikka todellisuudessa mitään "helppoja" pelejä ei olekaan. Joka tapauksessa uskoisin, että USA:ta ja Venäjää vastaan ratkaistaan sijoitukset ja otteluparit puolivälieriin. Ootko muuten huomannut, että MM-kisoissa 2007-2012 Suomi on kuudesta kerrasta neljästi kohdannut puolivälierissä USA:n? Se on mahdollista ja todennäköistä näissäkin kisoissa, jos Venäjä voittaa alkulohkon ja Slovakia tai Saksa jää neljänneksi. Mieluummin Slovakia, koska Saksa on paska maa.
Pakko muuten kysyä tähän väliin myös, että ootkos RILLANNU paljon??? Mun täytyy sanoa, että aika vähän tulee harrastettua grillitouhuja, osaksi varmaan siksi, etten syö punaista lihaa. Tosin matkustaessani Balkanilla olen syönyt aika usein grillattua kalaa. Ootkos muuten itse käynyt entisissä Jugoslavian maissa? Ainakin olet matkustellut paljon. Näin telkkarista sen tv-ohjelman, kun olit Ville Haapasalon vieraana Venäjällä ja yritit ostaa kaupasta ukrainalaista pontikkaa, mutta meinasitkin saada retkikeittimen. Heh, kyllä nauratti.
Katselen pelejä varmaan ihan vain kotisohvalla. Sports Academyssa oon joskus ollut kisakatsomossa, mutta siellä on aina niin täyttä eikä kunnolla näe screeniä enkä muutenkaan oikein tykkää tunnelmasta. Tampereella kuulemma Höyry Pub on loistava baari katsoa matseja. On käsittääkseni myös Tapparan pelaajien suosiossa. Ootkos käynyt siellä? Kävin itse Höyry Pubissa oluella viime syksynä. Vieressä istui Popedan entinen manageri, jolla on divari Satakunnankadulla.
Tähän loppuun toivotan onnea ja menestystä kisoihin ja mukavaa kevään jatkoa. Jos voitatte maailmanmestaruuden, niin koettakaa tällä kertaa ottaa vähän iisimmin sen viinan kanssa. Oli meinaan hieman noloa, kun teikäläinen oli viimeksi ihan pleksit.
t: Altti
PS. Laitan tähän vielä kuvan Sports Academyn miesten vessasta. Heh, siellä voi katsoa peliä samalla, kun kusee.
